Marxismi ja sota

Kolmas syyskuuta 1939 syttyi maailmansota toisen kerran neljännesvuosisadan sisällä. Flanderin ja Monsin juoksuhautojen kauhuja ei ollut tarkoitus toistaa. Suuren sodan 1914-18 piti olla sota, joka päättää kaikki sodat. Yhdeksän miljoona menehtyi. Kuitenkin vain 21 vuotta myöhemmin toinen entistä kauheampi konflikti kiehahti. Vuosien 1939 ja 1945 välillä 55 miljoonaa teurastettiin ja koko sivilisaatio kävi sukupuuton partaalla. Karl Marxin ennustus siitä, että ihmiskunnan tulevaisuus on joko “sosialismi tai barbarismi”, näytti saapuvan kammottavaan päätepisteeseen.

1900-luvun jälkipuoliskolla sota alkoi kuitenkin näyttää enemmän poikkeukselta kuin säännöltä, ainakin kehittyneessä lännessä. Ihmiskunnan enemmistö joka eli kolmannen maailman jäteviemäriolosuhteissa tuskin koki päivääkään rauhaa, mutta edistyneissä teollistuneissa kapitalistimaissa sota alkoi näyttää kuuluvan menneisyyteen. Kai nykypäivän sivistyneet miehet ja naiset osaavat istahtaa neuvottelupöytään ja luovia tiensä pois konfliktista?

Lännen työväki on tottunut rauhaan, mutta historian tutkailu paljastaa, että tämä lyhyt rauhallinen kausi on poikkeus. Venäläinen anarkisti Kropotkin sanoi sata vuotta sitten: “Sota on Euroopan normaali tila.” Viime kuukausina tätä on alleviivannut Kosovon sota, ensimmäinen sota Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Melko lyhyt epävarman rauhan jakso kansainvälisissä suhteissa on dramaattisesti päättynyt. Kylmää sotaa stalinistisen Venäjän ja amerikkalaisen imperialismin välillä ei ole korvannut uusi maailmanjärjestys, vaan sen puute. Olemme saapuneet uuteen sotien, vallankumousten ja vastavallankumousten aikakauteen, jolloin ihmiskunnan kohtalosta päätetään. Kapitalismin kriisissä on kyse paitsi talouden yksityisomistuksesta myös maailman jakautumisesta keskenään kamppaileviin kansallisvaltioihin. Sen seurauksena tulemme näkemään suuria taisteluita sekä luokkien, että valtioiden välillä. Nämä tapahtumat tulevat testaamaan jokaista tendenssiä ja teoriaa. Ne ravistelevat yhteiskuntia päästä varpaisiin. Tällaisena räjähdysherkkänä aikakautena on tarpeen palata perustavien kysymysten äärelle jos haluamme pysyä raiteilla. Miten marxisteina suhtaudumme sotaan?

“Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin.” Jokainen ensimmäisen vuoden opiskelija kuulee tämän kenraali von Clausewitzin juhlitun aforismin. Mutta mitä se tarkalleen tarkoittaa? Se on varsin syvällinen lausahdus, joka paljastaa sodan sisäisen merkityksen tarkemmin kuin ne miljoona ja yksi pullotettua historiikkia ja psykologista profiilia, jotka täyttävät kirjastojen hyllyt. Sota, kuten tiedämme, viittaa aseelliseen konfliktiin kansojen välillä tai niiden sisällä. “Keinot” ovat siis ilmeisen väkivaltaiset. Mutta mitä “politiikkaa” niillä jatketaan? Jos sota on vain sellaisen politiikan jatke, joka on aloitettu rauhan aikana, niin miksi asennoituisimme samaan politiikkaan eri tavalla sodan aikana?

Lev Trotski iski samaan suoneen selittäessään, että “ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke”. Kapitalistien sisäpolitiikka on kapitalistista ja niin on heidän ulkopolitiikkansakin. Kapitalismin rauhanajan politiikkaa määrittää hallitsevan luokan intressit, voitot, etuoikeudet ja status. Tätä politiikkaa sota jatkaa ja vie kapitalismin kauhut äärimmäisyyksiin. Emme voi luottaa kapitalistiseen järjestelmään sodassa sen enempää kuin rauhassakaan.

Sillä minuutilla, kun sota käynnistyy, joidenkin, myös sellaisten, jotka kutsuvat itseään marxisteiksi, kaikki järki lentää ulos ikkunasta. “Kenen puolella olet?” he rääkyvät. Vaikka he näyttäisivät tunnistavan luokkajaon rauhan aikana, nyt yhtäkkiä he säntäävät toiselle puolelle konfliktia ja heiluttavat lippujaan ja huivejaan kuin jalkapallo-ottelussa, kannustaen joukkuettaan. Samaan aikaan tuhannet tai jopa miljoonat kuolevat. Kaikki on mustaa tai valkoista, hyvää tai pahaa. Tämä näköala vaatii heitä istumaan joko yhdessä tai toisessa taantumuksen leirissä, sen sijaan, että he asemoituisivat työväenluokan intressien mukaisesti.

Vallankumous ja väkivalta

Marxistit eivät ole pasifisteja, mutta on tärkeä erottautua sellaisista verehimoisista horinoista, joita jotkut omasta mielestään vallankumoukselliset suoltavat. Emme ole pasifisteja, mutta vain mielipuolet ovat väkivallan kannalla ja himoavat sitä kuvitellen, että sitä vallankumouksellisempaa, mitä enemmän verta kaduilla. Nämä ensimmäisenä tappelua haastavat yksilöt tietenkin juoksisivat kilometrien päähän heti todellisten taistelun merkkien ilmaantuessa. Toisaalta pasifistisimmat työväen johtohahmot saattavat paljastua karkeimmiksi sotahaukoiksi, niin kuin Ken Livingstone ja Michael Foot osoittivat Kosovon sodan yhteydessä. Ei pitäisi yllättää, että blairilaiset, joiden politiikka ei poikkea konservatiivipuolueen kapitalistien intresseihin perustuvasta linjasta rauhan aikana, pitävät saman linjan myös sodassa. Reformistit kieltäytyvät näkemästä luokkien välistä kuilua yhteiskunnassa ja tämä peittää heiltä myös sodan todellisuuden.

Kai sota Hitleriä vastaan sentään oli oikeutettu? Emme kai me voineet istua aloillamme ja antaa Hitlerin teurastaa tiensä halki Euroopan. Emme tosiaan. Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö sosialistien pidä olla 100% Hitleriä vastaan. Kysymys on siitä, kuinka parhaiten kukistaa Hitler, kenen joukkojen voimme luottaa hoitavan homman päätökseen, ja millainen yhteiskunta meidän tulisi rakentaa Euroopan tuhkista. Britannian ja sen jälkeen Yhdysvaltain imperialistit eivät päättäneet taistella toista maailmansotaa siitä syytä, että he olisivat kauhistuneet sairaiden fasistien julmaa hallintoa, eivätkä ensimmäistä maailmansotaa pelastaakseen pienen Belgiaparan. Kummassakin tapauksessa oli ensisijaisesti kyse markkinoista. Tosiasiassa toinen maailmansota oli ensimmäisen maailmansodan jatke – Saksa vaati maailman uusjakoa.

Taistelu Hitleriä vastaan

Marxistit olivat täysin Hitlerin vastaisen taistelun puolella, mutta toimme esiin, että työläisten ei tule luottaa brittikapitalisteihin, jotka olivat auttaneet Hitleriä uudelleenaseistautumaan ja antaneet tämän miehittää Itävallan ja Tšekkoslovakian. Oli selvästi työväenluokan intresseissä kukistaa Hitler, muttei Churchillin tai sen mädän järjestelmän voitoksi, joka oli päästänyt fasismin valloille alun perin. Aneurin Bevan vastasi Churchillin kutsuun kaikille kansoille esiintyä yhtenäisinä näin: “Hitlerin pelkoa käytetään säikäyttämään Britannian työläiset hiljaisiksi. Niinpä Hitler hallitsee Britanniaa välillisesti. Jos hyväksymme, että yhteinen vihollinen on Hitler eikä Britannian kapitalistiluokka, silloin Churchill olisi oikeassa, mutta se tarkoittaisi luokkataistelun hylkäämistä ja alistumista työnantajien tahtoon.” Vaikka Bevan tuki sotaa, hän oli äänekkäin Churchillin ja Britannian kapitalismin kriitikko Labour-puolueen johdossa. Voisimme kuitenkin mennä pidemmälle kuin Bevan. Pyrkimys yhdistää Britannian työväenluokka tukemaan hallitsevaa luokkaa onnistuessaan olisi vain auttanut kokoamaan Saksan työläisiä Hitlerin tueksi.

Britannian työläiset ymmärrettävästi halusivat taistella fasismia vastaan. Marxistit myös, mutta kysymys oli siitä, mihin luokkaan voisi luottaa taistelun johdossa. Trotski selitti artikkelissaan Kysymyksiä amerikkalaisista ongelmista (ja sama pätee Britanniaan):

“Amerikkalaiset työläiset eivät halua tulla Hitlerin valloittamiksi, ja heille, jotka sanovat ‘tarvitsemme rauhanohjelman’, työläiset vastaavat ‘mutta Hitler ei halua rauhaa’.  Niinpä sanomme, että puolustamme Yhdysvaltoja työläisten armeijan, työläisten päällystön ja työläisten hallituksen voimin.”

Emme voi luottaa kapitalistiluokkaan, sillä jos se on heidän intresseissään, he laativat salaisia valtionsopimuksia, niin kuin ovat tehneet monia kertoja historiassa. Saattaaksemme sodan päätökseen, Hitlerin kukistamiseksi, ja kukistaaksemme sen mädänneen järjestelmän, joka toi hänet valtaan alun pitäen, olisi tarpeen vaihtaa vallassa oleva luokka. Samaan tapaan Britannian marxistit vaativat Labouria tekemään pesäero konservatiiveihin ja esittelemään sosialistinen ohjelma. Ainoa voima, johon työväenluokka voi luottaa sodassa on heidän omansa.

Britannian ja Saksan imperialistien välisessä sodassa vastustimme Hitleriä, mutta emme tukeneet mitään muutakaan imperialistista mahtia. Neuvostoliiton asema on hieman erilainen. Vaikka stalinistit yrittivät törkeillä valheillaan maalata Trotskin fasistien kätyriksi, niin Trotski tosiasiassa säilytti luokka-aseman suhteessa sotaan ja seisoi vankkumatta Neuvostoliiton tukena imperialistisia uhkia vastaan ja samanaikaisesti argumentoi poliittisen vallankumouksen puolesta Stalinin byrokraattisen hirmuhallinnon kumoamiseksi. Trotskin mukaan Venäläisten työläisten tulisi ajatella, että “emme anna Hitlerin kukistaa Stalinia, se on meidän tehtävämme.”

Stalinismin karmivista rikoksista huolimatta – ja on muistettava, että Stalinin politiikka salli Hitlerin nousun valtaan alunperinkin – huolimatta siitä totalitarisesta diktatuurista, joka rakennettiin Venäjän vallankumouksen luiden päälle, Trotskin asennetta määritti Venäjän valtion luokkaluonne ja tarve puolustaa sitä, mitä oli jäljellä lokakuun vallankumouksen saavutuksista.

Stalin solmi sopimuksen Hitlerin kanssa,  pettäen jälleen kansainvälisen työväenluokan intressit, osoittaen kuinka pitkälle heidän Neuvostoliiton kansallinen ja reformistinen degeneraatio oli edennyt – prosessi, joka johti vuonna 1943 Kommunistisen internationaalin hajoamiseen. Neuvostoliiton ulkopolitiikasta oli tullut sen sisäpolitiikan jatke, byrokratian aseman puolustuksen politiikkaa. Tällä ei ollut mitään tekemistä Leninin ja Trotskin internationalismin tahrattoman perinteen kanssa.

Neuvostoliitto

Kun Neuvostoliitto liittyi sotaan vuonna 1941, sen sotilaallinen tulivoima oli Wehrmachtia suurempi. Koska Stalinin vainot olivat pyyhkäisseet pois suuren osan kenraaleista, tämä ylivoima ei säilynyt. Stalin rampautti omat joukkonsa määräämällä, ettei heidän tule tehdä vastarintaa ensimmäiseen 48 tuntiin. Sen seurauksena ylivoima hälveni ja tuhansia puna-armeijan sotilaita joutui sotavangeiksi. Vastoin myyttejä Stalinista suurena sotapäällikkönä, tuo despootti vaaransi kaikki vuoden 1917 vallankumouksen saavutukset. Näitä Trotski vaati puolustettavan. Ja nämä saavutukset, erityisesti sosialisoitu suunnittelutalous, lopulta pelastivat Neuvostoliiton. Kun sen huomio oli suunnattu sotaponnisteluihin, neuvostotalous pystyi hyvin nopeasti valmistamaan tankkeja ja aseita sekä suurempia määriä että parempaa laatua kuin Saksa tai muut liittoutuneet. Myös lentokoneissa, joissa Saksalla oli koko Euroopan resurssit käytössään, Neuvostoliitto kykeni pääsemään tasoihin. Toisessa maailmansodassa suunnittelun ylivertaisuus todistettiin, ei vain Pääoman sivuilla, vaan tuotannon kielellä. Jopa kapitalistimaat, kuten Britannia, joutuivat tuomaan suunnittelun isoksi osaksi talouksiaan. 

Lopulta toisesta maailmansodasta tuli stalinistisen Venäjän ja natsi-Saksan välinen valtava mittelö, jossa voitokkaaksi osoittautui suunnittelutalous, jonka juuri on valtion luokkaluonteessa (ja Trotski on huomauttanut, että tämä on ainoa asia, joka erottaa Stalinin ja Hitlerin hallinnot toisistaan). Puna-armeija ajoi Wehrmachtin aina Berliiniin asti.

Toinen maailmansota osoittautui imperialististen valtojen suureksi virhearvioksi, kun Neuvostoliiton voittaessa kapitalismi menetti puolet Euroopasta. Ilman stalinististen ja reformististen työväenluokan johtajien roolia, tämä olisi johtanut kapitalismin loppuun ympäri maailman, mutta käsitelkäämme tätä kysymystä toisaalla.

Marxisteina ymmärrämme, että Venäjän vallankumouksen saavutusten puolustaminen on työväenluokan intressien mukaista. Mutta, Nye Bevanian jälleen siteerataksemme: "Ei riitä, että tarjoamme Belgian, Ranskan ja oman maamme kansoille vain demokratian instituutioiden puolustusta natsidiktatuurilta, koska he ymmärtävät, että sellainen demokratia toi sodan Eurooppaan." Liittoutuneiden demokratian puolustus löyhkäsi tekopyhyyttä. Ne eivät puolustaneet muuta kuin materiaalisia intressejään. Lev Trotski huomautti vuonna 1938: “Totisesti täytyy olla tyhjäpäinen typistääkseen maailman vastakkaisenasettelut ja sotilaalliset konfliktit fasismin ja demokratian väliseksi taisteluksi. On osattava tunnistaa kaikkien naamioidensa alta hyväksikäyttäjät, orjanomistajat ja ryövärit.”

Sotia ei taistella tappamisen vuoksi, vaan resurssien, raaka-aineiden ja markkinoiden valtaamiseksi. Toisin sanoen liikevoittojen vuoksi. Tämä on se politiikka, jota sota jatkaa. Mutta tämä on vielä melko vulgaari käsitys sodasta. Monissa tapauksissa on vaikea havaita konfliktin taloudellisia päämääriä. Sen sijaan kaikkien konfliktien ytimessä olevat luokkaedut ovat nähtävillä, sekä rauhan että sodan aikana.

Nämä luokkaedut meidän tulee pitää mielessä. Kapitalistimaiden välisissä sodissa markkinoiden, raaka-aineiden ja vaikutuspiirien valtaamiseksi, joko suurvaltojen välillä tai niin kuin usein tänä päivänä on, pienempien valtojen suurvaltojen puolesta käymissä sijaissodissa, ei ole mitään edistyksellistä. Ne sodat ovat reaktionäärisiä joka puolelta.

Asenteemme sotaa kohti ei voi määrittää sodan sekä siviileille, että sotajoukoille, epäilemättä tuottaman kärsimyksen ja kuoleman kauhu, vaan sotaa käyvien luokkaintressit. Marxistit ovat järkähtämättömästi hallitsevan kapitalistiluokan käymiä sotia vastaan. Kapitalismista ei ole työväenluokalle mitään iloa sen enempää rauhan kuin sodankaan aikana.

Alistetut

Kun alistettu kansa taistelee imperialismia vastaan, on tietysti järkevää kannattaa imperialismin murskaamista, mikä on kansainvälisen työväenluokan intresseissä. Eikö tämä pätisi myös Falklandin sotaan? Eräät niin sanotut vallankumoukselliset ryhmät ajattelivat, että Britannian tappio olisi paras lopputulos, ja tavanomaisella mustavalkoisella tyylillään he siis kannattivat Argentiinan juntan pyrkimystä saada Falklandinsaaret.

“Kenen puolella olet” -jengi kannatti Argentiinaa sillä perusteella, että se oli kolonisoitu maa, joka taisteli imperialistista aggressiota vastaan. Nämä ihmiset eivät antaneet tosiasioiden haitata hyvää tarinaa. Argentiina on pitkälle kehittynyt talous. Maanomistajat ovat porvareita, eivät feodaaliparoneita, suurin osa väestöstä elää kaupungeissa, joissa on vahvat finanssikapitalismin keskittymät ja Buenos Airesissa on tunnettu pörssi. Juntan motiivit on puolustaa Argentiinan liike-elämän etuja. Tärkein syy Falklandinsaarten invaasiolle oli sosiaalinen kriisi Argentiinassa – tavoitteena oli suunnata työväenluokan viha Britti-imperialismia kohtaan ja poispäin Argentiinan omasta hallituksesta.

Britannian työväenpuolueen johto seurasi konservatiiveja maalaten Galtierin agressoriksi ja esiintyen saaren asukkaiden puolustajina. Galtieri todellakin oli diktaattori, mutta ei sen kummempi kuin Margaret Thatcherin ylin ystävä, naapurimaan Chilen Pinochet. Diktaattorin kaatamisesta kriisissä ei ollut kyse, eikä Falklandinsaarten asukkaiden puolustamisesta, vaan Britannian asemasta maailmanmahtina. Kyse ei ollut siitä, kuka tappelun aloitti, eikä demokratia ja fasismin välisestä taistelusta, vaan Argentiinan hallitsevan luokan ja Britannian hallitsevan luokan intressien välisestä konfliktista.

Vaikka Falklandinsaarilla on vain 1800 asukasta, heidän oikeutensa ja etunsa täytyy ottaa vakavasti. Saaret ovat olleet Britannian hallussa 150 vuotta. Asukkaat ovat täysin englanninkielisiä ja syntyperältään brittejä. Galtierin vaatimus saaria kohtaan oli puhtaasti imperialistinen ryöstö sekä keino estää mellakat Buenos Airesin kaduilla. Britannian konservatiivihallinnon mielessä ei myöskään ollut saaren asukkaiden intressit. Galtieri tuskin olisi voinutkaan hyökätä saarelle muuten kuin Thatcherin ja ulkoministeri Carringtonin epäpätevyyden seurauksena. He olisivat varmaan mielellään tehneet kompromissin Galtierin kanssa vielä saaren valtauksen jälkeenkin pitääkseen hänet vallassa, mutta he olivat unohtaneet arvostuksen merkityksen kansainvälisissä suhteissa. Jos se olisi ollut britti-imperialismin intresseissä, saaren asukkaat petetty yhtä tylysti kuin Kosovon. Sekä Kosovon että Falklandinsaarten ihmiset olivat vain pelinappuloita imperialistisissa valtapeleissa. Falklandinsaarista luopuminen olisi tarkoittanut britti-imperialismin loppua maailmannäyttämöllä. Tätä luokkaintressiä Britannia puolusti, ei saaren asukkaiden oikeuksia. Tosiasiassa sota ei ollut Argentiinan työläisten, ei Britannian työläisten, eikä Falklandinsaarten asukkaiden intresseissä. Se sodittiin Britannian kapitalistien ja Argentiinan kapitalistien etujen vuoksi ja me vastustimme Argentiinan kapitalistien sotaa Britanniaa vastaan ja Britannian kapitalistien sotaa Argentiinaa vastaan.

Marxistit olisivat paljastaneet juntan epäjohdonmukaisuuden ja sen aiheuttaman talouden sekasorron. He olisivat taitavasti argumentoineet, että voitto britti-imperialismista olisi mahdoton saavuttaa vain sotilaallisin keinoin, erityisesti, kun vallassa on sotilasjuntta, joka tosiasiassa oli sidoksissa amerikkalaiseen ja britti-imperialismiin. Upseerikasti oli kyvytön käymään vallankumouksellista taistelua, mitä brittien päihittäminen olisi vaatinut. Siihen olisi tarvittu hallitsevan luokan syrjäyttäminen ja Argentiinan palauttaminen argentiinalaisille takavarikoimalla ulkomaisissa käsissä oleva pääoma ja ottamalla haltuun teollisuus ja maatalous, talouden suunnittelun ja resurssien tehokkaan käytön mahdollistamiseksi. Argentiinan työläiset olisivat voineet vedota Britannian työläisiin ja sotilaisiin ja esittää, että Argentiinan sosialistinen federaatio, Falklandinsaaret ja sosialistinen Britannia sekä muun Latinalaisen Amerikan työläiset antaisivat kenkää imperialismille ja kapitalismille ja perustaisivat Latinalainen Amerikan sosialistisen federaation.

Tässä imperialististen valtojen välisessä sodassa olimme kumpaakin puolta vastaan. Totta kai olimme Falklandinsaarten asukkaiden oikeuksien puolella, mutta emme voineet luottaa Britannian konservatiivihallinnon puolustavan niitä. Sen sijaan vaadimme yleisiä vaaleja ja Työväenpuolueelta sosialistista ohjelmaa. 

Sosialistinen Britannia

Sosialistinen Britannia olisi voinut, jos se olisi vielä ollut tarpeen, taistella argentiinalaisten veljiemme ja siskojemme rinnalla kukistaen sotilajuntan ja perustaen sosialistisen Argentiinan. Sosialistinen federaatio voisi taata Falklandinsaarille täyden autonomian. Kuten selvitimme, muuttaakseen sodan luonteen on muutettava hallitseva ja sotaa käyvä luokka.

Sotaa ei voi typistää kysymykseksi siitä “kuka aloitti”, niin kuin lasten riita koulun välitunnilla. Monet vasemmistossa etsivät tekosyitä oikeuttaakseen tukensa sille tai tälle sodan osapuolelle. Meidän täytyy vastustaa hyökkääjää. Tämä pasifistinen lähtökohta väistämättä johtaa tukemaan yhtä tai toista hallitsevaa luokkaa sodassa sen sijaan, että johdonmukaisesti puolustaisi työväenluokan intressejä.

On ironista, että rynnätessään vastustamaan Milosevicia, moni päätyi kuhertelemaan KLA:n sekä maailman vastavallankumouksellisimman voiman, amerikkalaisen imperialismin kanssa.

Trotski ennusti, että Yhdysvallat saavuttaisi tämän hallitsevan aseman, mutta samaan aikaan selitti, että heillä on dynamiittipanokset perusteissaan. Selvimmin tämä on tullut esiin Vietnamin sodassa.

Amerikkalainen imperialismi

Marxistit tukevat aina köyhiä, alistettuja ja orjuutettuja kamppailussaan rikkaita ja mahtavia imperialistivaltioita vastaan. Niinpä annoimme täyden tukemme myös Ho Chi Minhin “kommunistiselle” puolueelle heidän talonpoikaississisodassaan Yhdysvaltoja ja imperialismia vastaan, koska kyseessä oli vapaussota kolonialismista. Sellaista sotaa olisimme tukeneet, vaikka sillä olisi ollut porvarillinen johto. Kuitenkin nykyaikana porvaristo on kykenemätön johtamaan sellaista taistelua. Ajoittaista anti-imperialistia retorisista purskahduksista huolimatta heidät on sidottu tuhansin langoin imperialismiin, pankkeihin ja monopoleihin. Siispä kansallisen vapautumisen kamppailusta tulee myös sosiaalisen vapautumisen kamppailu, toisin sanoen taistelu kapitalismin ja vuokrankiskonnan eliminoimiseksi, imperialismin karkottamisen ohella.

Sissisota itsessään ei voi johtaa sosialismiin. Kun kehittyneestä lännestä puuttuu terveet työväenvaltiot, jotka voisivat tarjota tarvittavan materiaalisen ja teknologisen avun, tällainen sota johtaa väistämättä kohti epämuodostunutta työväenvaltiota stalinistisen Neuvostoliiton tapaan. Siksi emme pelkästään tukeneet työläisiä ja maanviljelijöitä heidän taistelussaan kohti sosiaalista ja kansallista vapautumista, vaan myös varoitimme heitä, että vaikka heidän voittonsa olisi suuri harppaus eteenpäin, stalinistisen johdon alaisuudessa heitä odottaisi totalitäärinen diktatuuri. Me pyysimme työläisiä lännessä tukemaan heitä. Heidän voittonsa myötä imperialismi menettäisi voimiaan. Emme kuitenkaan huijanneet itseämme tai työväenluokkaa, että sellainen voitto johtaisi sosialismiin.

Kuinka paljasjalkaiset Vietnamilaiset onnistuivat päihittämään Yhdysvaltain imperialismin mahtavan sotilaallisen koneiston? Jos sota olisi puhdasta aritmetiikkaa joukkojen pääluvuilla ja räjähteiden määrillä, ei sellainen lopputulos selvästikään olisi mahdollinen. Taistelutahto ja kotikenttä ovat kuitenkin ratkaisevia kysymyksiä. Vietnamin sota hävittiin Amerikassa, ei Kaakkois-Aasiassa. Tappion vaikutukset tuntuu vielä tänäkin päivänä. Se selittää Yhdysvaltain haluttomuuden lähettää maajoukkoja, ja sen sijaan he yrittävät pommittaa kansoja kuuliaisiksi, minkä kammottavia seurauksia olemme saaneet todistaa Irakissa ja Jugoslaviassa. Jos Yhdysvalloissa olisi ollut vahva marxistinen voima Vietnamin sodan aikaan, sota olisi riittänyt kipinäksi sytyttämään vallankumouksen.

Maailmanlaajuisten vastakkainasettelujen uusi aikakausi johtaa uusiin sotilaallisiin konflikteihin ja silmittömään tuhoon. Kapitalismin jatkuminen johtaa väistämättä sotiin. Sotilasmenot kuormittavat valtioita yhä enemmän. Esimerkiksi yksi B2-häivepommittaja maksaa enemmän kuin Albanian bruttokansantuote. Samalla, kun terveys- ja koulutusmenoja leikataan, rikkaimpien maiden sotilasmenot kansalaista kohden ovat hämmästyttäviä: Yhdysvalloissa 804 dollaria, Ranskassa 642, Saksassa 355, Iso-Britanniassa 484, Italiassa 356, Kanadassa 253.

Dialektisesti lähestyen, luokkaetumme perustalle, voisimme rakentaa marxismin voimia vain tämän kysymyksen parissa. He, jotka hylkäävät luokkanäkökulman sodan kysymyksessä, horjuvat kuin nuorallakävelijä ilman seivästä, ja varmasti mätkähtävät maahan.

Lopulta kaikkein vakavimmat kysymykset ratkaistaan sodassa. Suurin kysymys kaikista, ihmiskunnan tulevaisuus, ratkaistaan luokkasodassa. Vaikka kuinka toivoisimme, ettei näin olisi, tämän totuuden torjuminen johtaa vain tappioon sekä uusiin sotiin kansojen välillä. Paljon parempi on hyväksyä nyt tämä totuus ja alkaa rakentaa vallankumouksellista voimaa, joka voi muuttaa maailman. Työväenluokka on väestöjen ylivoimainen enemmistö, ja kun se tulee tietoiseksi ylivoimastaan, on mahdollista muuntaa yhteiskunta hyvin rauhanomaisesti ja luoda uusi maailma ilman rajoja ja kiistoja, jossa ainoat sodat soditaan köyhyyttä, ymmärtämättömyyttä ja sairautta vastaan.